Mitä mielessä liikkuu

Pelkopeikko olkapäällä,se on viheliäinen vieras.Siellä se aina silloin tällöin kuiskii ikäviä asioita korvaan.Jokaisen rintasyöpädiagnoosin saaneen pahin pelko varmasti on syövän leviäminen.Silloin hoidon tavoitteena ei enää ole paraneminen vaan lisävuosien ,elämän jatkoajan saaminen.Tämä pelko varmasti tulee olemaan mukananai koko loppuelämäni halusin tai en ,mutta sen kanssa on opittava elämään jotenkin järkevästi niin että sille ei anna valtaa.Täytyy myöntää että synkimpinä hetkinä tulee ajateltua mitä jos...Varsinkin kun tällä syöpätyypillä on ennemminkin taipumus levitä helpommin kuin uusia niin tuleehan näitä asioita kelailtua.Ensimmäiset 3 vuotta ovat kriittsimmät uusimisen/leviämisen suhteen,sen jälkeen voi alkaa ehkä vähän huokaisemaan.Mutta edelleenkin tilastot ovat puolellani vaikka silti yksilö ei ole tilasto,kukaan ei voi kertoa miten syöpä käyttäytyy juuri minun kohdallani ja se on kyllä välillä ahdistavaa.Varmasti jokainen kontrolli tulevaisuudessa saa mahan mykkyrälle  ja ajatukset harhailemaan.Ja näitä kontrollejahan tulee olemaan 8 vuoteen asti koska osallistuin tutkimukseen.Muuten kontrollit loppuisivat 5 vuoden kohdalla.Muutenkin niitä on tiheämmin kuin normaalisti ja luultavasti myös kattavammat kuvineen päivineen.

Onneksi  nämä ajatukset eivät jää päähän pyörimään pitkiksi ajoiksi,jos jäisivät olisi aika huolestua.Voihan tässä elämässä pelätä vaikka mitä jos alkaa ja nämä pelot yleensä nostavat päätään aina silloin kun muutenkin on fyysisesti kurja olla.Varmaan ihan luonnollista.Päällimmäisenä kuitenkin edelleen haluan uskoa että tämä syöpärumba on minun osaltani tässä eikä uusintakierroksia tule,ainakaan ihan vähään aikaan.Ja mitäpä muutakaan sitä voisi uskoa, se on ainoa oikea tapa elää tämän mankelin läpikäynnin jälkeen.Muuten varmaan mistään ei tulisi mitään.

Olen myös miettinyt miten suhtautua sanaan ”terve” jatkossa.Koska mä olen terve?Olenko ollut terve jo leikkauksen jälkeen,silloinhan kasvain ja syöpäsolukko saatiin poistettua?Aktiivisten hoitojen päätyttyä?5 vuoden päästä ?En tiedä,Ehkäpä olen terve kunnes toisin taas todistetaan.Jännittävää tässä on se että en ole tuntenut itseäni sairaaksi vasta kun sytostaatit alkoivat,en edes leikkauksen jälkeen.Ja vieläkin välillä on epätodellinen olo että minäkö olen ollut vakavasti sairas vaikka mitään kunnollisia oireita ei edes ole ollut.Miten paluu takaisin normaaliarkeen tulee sujumaan,mitä minulta odotetaan,olenko henkisesti kuinka valmis kohtaamaan sen normaalin elämän ja miten jaksan.Tiedän että hoitoväsymys voi iskeä vasta kuukausienkin päästä hoitojen loppumisesta,sitä ei voi kukaan tietää.Kumpa osaisi olla itselleen tarpeeksi armollinen sitten kun sen arkeenpaluu on ajankohtaista.

Kateus tai ehkä enemmänkin haikeus vanhasta terveestä elämästä,tunne joka on viimeaikoina nostanut päätän.Välillä tulee tunne että antaisin mitä vaan että saisin taas vanhan elämäni takaisin .Kateus terveitä kohtaan,kateus siitä että toisten elämä jatkuu,kateus toisten ”huolettomasta” elämästä,ilman sairauden varjoa taustalla,kateus muiden jaksamista kohtaan ja siitä että he voivat tehdä sitä mitä haluavat.Kateudesta päästään varmaan katkeroitumiseen helposti,mutta siihen en aikonut lähteä mukaan.Sieltä suosta voi olla aika vaikeaa päästä takaisin.
Kunhan elämä vähän normalisoituu, voisin kuvitella kateudenkin pikkuhiljaa häipyvän.Kun näkee ja ymmärtää että kyllä se elämä siellä vielä odottaa,nyt se vaan on pausella jonkin aikaa.Riippuu tietysti paljon siitäkin miten tulen pärjäämään jatkossa hormonin tappajien kanssa.Tähän ikään en vielä välttämättä olisi halunnut saada vaihdevuosia, mutta jos sillä hoidolla saadaan prosentin sadasosayksikkökin pudotettua uusimisriskiä niin aion kiltisti niitä nappeja sen 5 vuotta popsia.Aina vaan oireisiin ei voi itse vaikuttaa ja toisilla lääke aiheuttaa niin rajut oireet että ne täytyy lopettaa tai ainakin vaihtaa johonkin toiseen. Nähtäväksi jää tämäkin miten oma kroppa tähänkin reagoi.