Jaksaminen

Totuuden nimissä täytyy tunnustaa että en ikinä olisi uskonut kuinka raskasta tämä hoitojakso tulisi olemaan.Se ei ole raskasta vain minulle vaan koko perheelle.Kaikilla alkaa olla turnausvämys päällä ja elämä ei aina ole sieltä hilpeästä päästä.Tunteet kuumenee mutta onneksi myös viilenee.Tahto mennä eteenpäin on kuitenkin kova ja usko siihen että parempi jakso on siellä jossain odottamassa.Ollaan kaikki väsyneitä,todella väsyneitä välillä.Mutta niin se kai menee.Ja vaikka minä romahtelen on yksi joka pitää mut pystyssä,päivästä,viikosta,kuukaudesta toiseen.Miten tällaisesta sitten voi selvitä?Miten näin pitkän matkan jonka loppupää ei vieläkään ole näkyvissä voi mennä tulematta kahjoksi?Päivä kerrallaan.Muuta keinoa ei ole.Siinä on ollut aikamoinen opettelu.Kun huomisen olosta ei tiedä ei ole kuin tämä päivä.Sen tunnit,minuutit,sekunnit.Välillä ne sekunnitkin tuntuvat valovuosilta huonoimpina hetkinä.

Huumori.Yksi tärkeä juttu.Jos ei osaisi nauraa välillä itselleen voisi tämä elämä käydä aika yksitoikkoiseksi.Huumoria on pakko olla,muuten ei jaksaisi.
Vertaistukisisko.Tärkeä juttu myös.Olen tutustunut ihanaan vertaistukisiskoon samasta kaupungista.Vaikka vielä ei olla päästy tapaamaan,on ollut todella huojentavaa tietää että ajatukset voivat olla niin samoja,riippumatta siitä missä kohtaa hoitoputkea ollaan menossa.Kun tietää täsmälleen mitä toinen tarkoittaa parista sanasta.

Välillä ihmettelen itsekin miten ihmeessä olen jaksanut.Osa ajasta on kuin sumuverhon takana,ei pysty muistamaan tarkkaan.Mutta jos jaksaminen on ainoa vaihtoehto voiko sitä ihminen silloin muutakaan?Tai ehkä parempi sana kuvaamaan sitä on sietäminen.Koska sitähän tämä on.Sinulle tilaamatta paiskatun tilanteen sietämistä parhaasi mukaan.En osaa edes sanoa olenko jaksanut/sietäny hyvin vai huonosti.Fyysisesti huonosti kyllä mutta pääkopan osalta?Ei sitä ehkä pysty vielä sitäkään täysin arvioimaan.Välillä tuntuu että kaikki on ok ja välillä ei.Masennuksen alhoja tulee ja menee,ilon ja onnen hetkiä tulee ja menee.Ehkä se on pääasia, että niitäkin on.Tietyt tilanteet,hetket,biisit laukaisevat joskus tosi vahvoja reaktioita,siitä olen yllättynyt useasti.Ihan kuin jotain asioita katsoisi aivan eri perspektiivistä kuin ennen.Joskus vaan tulee itku silmään siitä kun on niin hyvä olo.Silloin kun on oikeasti normaali olo,ne kerrat ovat yhden käden sormilla laskettavissa tässä viime kuukausien aikana.Tai sitten se toinen ääripää,itku tulee kun on niin paska olo,kun ei enää jaksaisi,on turhautunut,kiukkuinen,masentunut ja vaan ihan loppu kaikkeen.Niitä onkin sitten ollut vähän enemmän.

Pahinta on ollut se kun oikeasti haluaisi jaksaa,haluaisi olla mukana perheen ja tytön touhuissa,mutta ei pysty.Huomaan että lapsi niin odottaa sitä että äiti jaksaisi lähteä tekemään jotain muuallekin kun kotipihaan.Esim uimaan,leos leikkimaahan,puistoon,niihin paikkoihin missa aiemmin on useasti käyty.Kyllä siinä tulee itselle turhautuminen ja harmitus lapsen puolesta.Mutta kyllä me vielä mennään ja jollain tasolla tyttö kyllä ymmärtää ettei tämä äidin vetämättömyys loputtomiin kestä.Siitä on kuitenkin puhuttu että saan lääkettä enää kerran ja sitten äiti voi alkaa parantua.Niin,todellakin,parantua!