Ne hyvät asiat ja kiitollisuus

Aloin miettimään mitä hyvää tämä sairaus on tuonut tullessaan.Niitäkinnjuttuja on vaikka helpommin sitä kirjoittaa ei niin hyvistä asioista ja tunnelmasta.Kotona olo on olut mukavaa,ihanaa seurata tytön touhuja(vaikka välillä hermoa kiristääkin) ja kuinka se on tänä kesänä itsenäistynyt.Välillä koko likkaa ei edes päivisin näy muutakuin syömässä ja vessassa.Pikkukissan ( tai no , ei enää mikään pieni ole kun jo 16 v kissaveljensä kokoinen!)touhujen seuraaminen on ollut myös mukavaa ja se on selvästi leimautunut muhun.Seuraa silmä kovana mitä mä teen ja aamuyöstä tulee aina tunkemaan nokkaansa mun kainaloon,tepastelemaan rinnan päälle ilmeisesti sen toivossa että sen kanssa noustaisiin leikkimään,siis klo 4 aamuyöllä(not gonna happen).Aikansa temuttuaan se sitten rauhoittuu nukkumaan kerälle mun jalkoihin.Aamukahvit ulkona(silloin kun se kahvi maistuu).Näillä keleillä se on ollut ihan parasta.Vielä kun on sopivan lämmintä eikä aurinko porota ihan suoraan terassille.

Vaikka olisi kuinka paska päivä olen meikannut joka aamu,se saa olon tuntumaan edes hiukan ihmisemmältä vaikka olo kuinka raato olisikin.Kynnet täytyy pitää lakattuna lääkärin määräyksestä(oikeasti lieventää /estää docetaxelin aiheuttamia kynsimuutoksia),siinäpä siis hyvä syy pitää huoli niistäkin ja onhan sekin arjen piristys.Samoin kuin korvikset korvissa.Sillon harvoin kun lähden postilaatikkoa pidemmälle tai ihmisten ilmoille haluan pukeutua nätisti ja laittautua,ehkä sillä kompensoin jotenkin muuten ajoittain epävarmaa ja heikkoa oloa.Ainakin ulospäin näytän normaalilta.Maanantaina pidin ekaa kertaa peruukkia päässä kun kävin työterkasta hakemassa kelaan lausunnon tämän hetken työkyvystä,jota siis ei ole.Lämpöä ulkona oli se 20 astetta ja että hiosti.Eli nyt mennään kyllä vähän aikaa vielä tuubihuiveilla.En voi kuvitellakaan että pitäisin peruukkia näillä keleillä paria tuntia pidempään.Vaikka työterkka kehuikin kuinka hyvin se sopii eikö yhtään huomaa ettei tukka ole aito;)

Mulla on monista jutuista aihetta olla kiitollinen:olen kiitollinen jokaisesta muistamisesta,viestistä,puhelinsoitosta,vierailusta(aatelkaa ,ihanat naiset pääkaupunkiseudulta ja länsirannikolta, joita en ollut tavannut aikoihin, tulivat yksi arki ilta käymään ihan vaan mun takia,ihan huippua!Kiitos T&H <3),vanhempien tuesta,työkavereiden muistamisesta ja yhteydenpidosta, ja viimeisenä muttei vähäisimpänä siitä että mies pitää arjen pyörimässä silloin kun musta ei ole siihen.Siitä pitäisi muista kiittä useammin.Kiitolinen myös siitä että olen parhaiden terveyden huollon ammattilaisten käsissä, musta pidetään huolta ja hoitajat ovat järjestäen olleet ihania ja empaattisia(muutamaa poikkeusta lukuunottamatta,mutta nehän vahvistavat säännön) tunnen olevani turvallisissa käsissä.Kiitollinen ihanasta tyttärestäni joka päivittäin osoittaa kuinka rakas äiti on vaikka ei olekaan tukkaa ja välillä ei jaksa mitään.Lauseet ”äiti sä oot maailmaan paras äiti” tai ”äiti sä oot mun rakas kalju äiti” tai ”äiti lepää sä tässä sohvalla niin mä meen leikkimään niin saat olla rauhassa” saa sydämen pakahtumaan,kuinka 5 vuotias osaa jo ajatella noin empaattisesti ja ymmärtää sen koska toisella on huono olla.Lapsen takia olen yrittänyt tsempata kuitenkin vaikka olisikin huono päivä, niitä huonoimpia hetkiä en ole halunnut näyttää.joskus en ole saanut pidätettyä itkua edes lapsen nähden ja silloin olen selittänyt miksi äitiä harmittaa.Ja saanut myös lohduttavat pusut ja halaukset ja ”ei mitään hätää äiti”<3

Niin että ei tämä elämä ihan sieltä ja syvältä aina ole,vaikka joskus siltä tuntuukin.Mähän olen kuitenkin joka päivä yhden päivän lähempänä parantumista ja paluuta tavalliseen elämään.Odotan niin kovasti sytostaattien loppumista ja sitä että pääsen normaalisti liikkeelle.Sädehoidot varmasti ovat pikkujuttu tämän rinnalla.Haluan alkaa kohottaa peruskuntoa heti kun se on mahdollista, tietysti omaa kroppaa kuunnellen, en missään nimessä halua aloitttaa turhan raskaasti vaan pikkuhiljaa sitä mikä tuntuu hyvältä.Liikunnalla kun ainakin on todella suuri vaikutus ainakin omaan mieleen, nyt sen on huomannut kun sen liikunnan ilon on menettänyt kivun ja voimattomuuden takia.

Että voi syöpä minkä teit mutta mua ei muserreta!Toivottavasti niillä jäljelle jääneillä syöpäsoluilla on vähintään yhtä tuskaiset oltavat kuin Mullakin välillä😄#fuckcancer