Romahduksia Osa 1(koska luulen että ne eivät jää näihin)

Näiltä ei ole tähän mennessä vältytty.Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin ollut ihan hyvillä fiiliksillä ja nimenomaan yrittänyt nauttia niistä elämän pienistä asioista kuten liikunnasta,ystävistä,perheestä,kirppistelystä,valokuvaamisesta,uudesta karvakaverivauvastamme joka on kerrassaan hurmaava tapaus ja antaa monet naurut päivässä, mökkeilyn rauhasta ja jopa uimisesta.Kyllä,rohkaistuin ja olen käynyt nyt kaksi kertaa yleisellä rannalla uimassa , ilman proteesia!Sitähän ei siis ole vielä haettunakaan, joten muuta vaihtoehtoakaan ei ollut.Ekalla kerralla se oli todella outoa ja vaikeaa mutta kun pääsi yli oman pään sisällä olevasta kynnyksestä,ei ollutkaan enää mitään ongelmaa.Pelkäsin että kaikki rannalla olijat tuijottavat mutta tuskin kukaan katsoi edes päin.Oli niin ihana pulahtaa lämpimään rantaveteen ja tehdä kunnon uimalenkit.Toisella kerralla vain heti vaatteet pois ja veteen,huomasin kuitenkn että nyt auringonpalvojien katse hakeutui muutamaan otteeseen mun rinnuksiin mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa.Mua se ei enää haitannnut.Tää oli mulle tosi iso askel itseni hyväksymisessä leikkauksen jälkeen.Mutta ei siinä tehnyt mieli jäädä kauemmaksi aikaa levyttämään kuitenkaan uinnin jälkeen.Se olisi ollut tässä vaiheessa vielä liikaa.

Mutta niistä vaikeimmista hetkistä.Ensimmäinen räkäposkella itkuromahdus tuli diagnoosin jälkeisenä viikonloppuna.Hysteerinen,lohduton itku joka oli odottanut tuloaan keskiviikosta lähtien.Raivo,pelko,viha,huoli ne kaikki purkautuivat siinä ja kyllä se auttoi.Seuraava kamelin selän katkeaminen tapahtui päiväkodilla pari viikkoa tästä,olin unohtanut ilmoittaa kesäkauden maksuttomista jaksoista ajoissa ja nyt hoidosta tulisi lasku koko kesältä vaikka tyttö on ainakin 2 kuukautta kotona.Porasin hoitajalle kuin pikkukakara ja samalla tuli myös sitten  kerrottua tilanne joka kyseisen itkupotkuraivarin saattoi tässä tapauksessa aiheuttaa.Kaikki päiväkodilla ovat olleet todella empaattisia ja ymmärtäväisiä ja lupasivat vielä katsoa mitä asialle voi tehdä.Jos se olisi ollut vain heistä kiinni asia olisi ollut Ok.Mutta Tampereen kaupunki ei ollut asian suhteen näin suopea.Eli laskut nyt sitten raksuttaa.Kolmas totaali ”melt down” oli leikkauksen jälkeisenä päivänä.Pääsin siis vähän puolenpäivän jälkeen kotiin.Ilta meni vähän lepäillessä ja torkkuessa.Olo oli vielä hiukan epämääräinen ja iltaa kohtan myös ahdistus alkoi kasvaa mutta ajattelin että kyllä tää tästä.Jännäksi tästä teki sen että olisin yön tytön kanssa kaksistaan kun miehellä yövuoro jota ei voinut enää perua siinä vaiheessa kun aloin panikoimaan.Kun ulko ovi kolahti kiinni se alkoi hiipiä kohti.Ensimmäinen paniikkikohtaus elämässäni.Henki salpautui,aloin täristä,itkusta ei tullut loppua, tunsin että tukehdun ja kuolen siihen paikkaan.Soitan miehelle joka on jo melkein työpaikalla ja huusin hysteerisenä että tuu kotiin,mä en pysty tähän, en pysty hengittämään!!Kylmän rauhallisesti puolisko antoi puhelimessa hengitysohjeita ainakin 10 min,käski mennä ulos ottamaan raitista ilmaa,hengittämään pussiin ja vain keskittymään omaan hengitykseen ja vakuutti että mulla ei ole mitään hätää.....ja sit mä rauhotuin.Mutta pakko oli myöntämän avun tarve tässä vaiheessa ja soittaa isäni meille yöksi.En mä olis saanut nukuttua muuten.Osaltaan tän kohtauksen varmaan aiheutti pelko edellisyöltä että jos vointi jostain syystä meneekin huonommaksi ja tuuperrun.Isäni jonka avusta jo aiemmin olen enemmän kuin kiitollinen tuli ja toi mukanaan vielä verenpainemittarin ja kun hoitaja konsanaan mittaili paineet yöllä ja vielä aamulla.Ne olivat kuitenkin ihan ok.Tuli vielä seuraavanakin yönä vaikka sanoin ettei enää tarvisi.Hyvä niin,sain levättyä kunnolla.

Sittenpä päästäänkin jo taas pari viikkoa eteenpäin kun epävarmuus omasta ulkonäöstä alkaa kalvaa vaikka missään vaiheessa mun tissittönyys ei ole miestä ainakaan sanomansa mukaan haitannut.Mutta oma mieli vaan on sellainen.Kun toisen tissin tilalla on vain viiva ja kuoppa , alkaa itsetunnon rakennus sen osalta ihan uudelleen.Se rakentuu pienistä palasista kuten noista uimareissuista.Vaikka joskus saatan saada uuden rinnan,se ei ole kuitenkaan sama asia.Tämä vaatii vielä totuttelua ja paljon.Mutta nyt olen jo mielestäni ihan hyvällä mallilla.Mutta tosiaan yhtenä iltana sohvalla maatessa alkoi vaan taas kyyneleet valua ensin muutama ja sitten ihan valtoimenaan ja lopulta taas löysinitseni ryystämässä räkää miehen paidan liepeeseen ja vuodattamassa kuinka ruma ja kamala tissitön hirviö sillä onkaan vaimonaan.

Siitä seuraava tuli sitten juhannksena.Noudatteli aika lailla samaa kaavaa....Ja siitä päästiinkin siihen kahden viikon juoksuputken perjantaihin kun koko pakka taas hajosi ja tihrustin tutkimushoitajan huoneessa että en jaksa.Hänpä sitten ehdotti ja pyysinkin jo että pääsisin jollekin ammattilaiselle puhumaan näitä oloja.Sain ajan syöpäosastoilta kriisihoitajalle ja siitä tämäkin ajatus lähti tämän blogin kirjottamisesta.Lähinnä tämä on itselle päiväkirja ja purkupaikka tämän sairauden aiheuttamille oloille.Mutta toivottavasti tästä saa joku muukin jotain irti ja ainakin jonkinlaisen näkökulman mitä kaikkea tämä näissä piireissä kutsuttava ”hoitopolku” voi pitää sisällään.