Pommi putoaa

Tästä se lähtee.Kriisihoitaja maanantaina käski kirjoittaa,se helpottaa.Ja nyt mä sitten kirjotan.Mutta mistähän sitä aloittaisi.Ehkä parasta aloittaa ihan alusta.Noin pari viikkoa ennen yllä olevaa viestinvaihtoa mies kysyi mikä mulla on vasemmassa rinnassa.No se on joku patti,oon menossa näyttään sitä tällä viikolla gynelle,ei varmaan mitään ihmeellistä.Olin mä sen itsekin tuntenut jo jonkun aikaa,outo pallukka keskellä rintaa nännin takan joka muljui sormien alla.Gynepäivä koitti ,se oli torstai 26.4.Tunnusteli patin ja sanoi että sun ikäsellä se on yleensä harmittomia mutta tutkitaan nyt varmuuden vuoksi.Sain ajan viikon päähän mammografiaan ja ultraääneen.Radiologi oli hyvin vaitonainen,ultrasi pitkään ja hartaasti ja totesi että kyllä tästä biopsiat pitäisi ottaa...Siis mitä...nyt..???En ollut yhtään varautunut siihen ja ennen kuin huomasinkaan multa oli rinta puudutettuna,rusikoitu 4 paksuneulanäytettä ja olin allekirjoittanut lomakkeet että tiedot saa luovuttaa muille terveydenhuolloin tahoille mahdollista leikkausta varten.Siis häh,mitä ne puhuu jostain leikkauksesta,ei kai tätä harmitonta nyt leikata tarvi...?Siinä kohtaa alkoi jo mieleen hiipimään epävarmuus joka viikon tulostenodottelun aikana hyvin nopeasti vahvistui tunteeksi että nyt ei hyvä heilu.Kun radiologi soitti torstaina 9.5 klo 14.15 mä tiesin sen jo kun vastasin puhelimeen:valitettavasti sun näytteestä on löytynyt syöpäää......ja sitten loput menikin ohi....jotain että Hatanpäälle.....ja kyllä tämä hoidetaan.....hyvä ennuste...korvissa soi...päässä sumenee...mutta mä oon rauhallinen, kun viilipytty,lamaannun.Suljen puhelimen.Laitan muutaman viestin.Mies ei ole  kotona.Vain minä yksin,syöpädiagnoosini kanssa.En osaa itkeä vielä,sen aika on myöhemmin.Olen kuin jyrän alle jäänyt.Sinä päivänä mun elämä sai uuden ajanlaskun,ennen ja jälkeen diagnoosin.Siitä tämä matka alkoi jonka käänteet jo tähän mennessä on olleet hyvin moninaiset ja mitä en olisi voinut edes hyvällä mielikuvituksella ajatella.Mulla on rintasyöpä.Kuulun siihen onnekkaaseen 3%:iin jotka sairastuvat ennen 40 ikävuotta.Olen tilastopoikkeus.Menen hakemaan lasta tarhasta,hoitajat kertovat että on ollut hyvä päivä.Silmät kostuu,mutta saan pidätettyä itkun.Halaan tyttöä nyt ihan eri tavalla,en halua päästää irti.Mielessä vilisee mitä jos...mitä jos mä en näe kun tyttö aloittaa eskarit tai koulun,iskee huoli lapsen ja perheen puolesta, mitä jos mä kuolen.Se on ainut kerta kun olen ajatellut kuolemaa.Se ei ole nyt myöhemmin järjellä ajateltuna vielä vaihtoehto.Tämä tauti hoidetaan.Parhaalla mahdollisella tavalla.On mahdollista että se uusiutuu  tai leviää.20-25%: lla saman taudinkuvan saaneista se tekee niin.Mutta nyt eletään tässä hetkessä.Mä en usko tilastoihin,ne ei kerro koko totuutta.Tästä on mahdollisuudet selvitä kuivin jaloin ja mä haluan uskoa niin kunnes toisin todistetaan.

Seuraavalla viikolla diagnoosista tuli kutsu tarkentavaan magneettikuvaukseen.Olin jo sairaslomalla.Keskittymiskysy oli täysi nolla,aivot oli jossain aivan toisessa moodisss ja arkiset asiatkin tuntuivat jotenkin raskailta.Kävin lenkillä, yritin tehdä jotain hyödyllistä.Sanottiin että pitäisi jatkaa mahdollisimman normaalia arkea.Mitä se on.Miksi sä jäit töistä pois, olisit saanut ajatukset johonkin muualle.No sepä tässä olikin se hankaluus.Mäo uskon että mun työssäkäynnillä olisi tässä kohtaa saatu vain hallaa aikaiseksi.Koko vuosi on ollut ihan järjettömän stressaava ja osaltaan syytän työn hektisyyttä siitä että en ole pitänyt tarpeeksi hyvää huolta itsestäni ja en ole huomannut sitä saakelin muhkua aikaisemmin.Ihan kamalaa sanoa mutta mä tarvin jonkun pysäytyksen tähän kohtaan, en vaan toivonut että se olisi ihan näin radikaali.Työssäkäynti ei siis ollut edes vaihtoehto mulle diagnoosin jälkeen.Paluuta en edes uskalla pahemmin ajatella , sen aika on myöhemmin.Se tulee olemaan vaikeaa monestakin syystä.Ja tässä ei pidä käsittää väärin, pidän todella työstäni mutta kun trendi nykymaailmassa on se että ihmisistä revitään viimeinenkin pisara niin työn mielekkyys alkaa siinä pikkuhiljaa kärsiä.Omalla luonteelleni on myös näppinsä tässä sopassa, en osannut sanoa ei,olen liian tunnollinen ja haluan hoitaa oman tonttininmahdollisimman hyvin.Näillä luonteenpiirteillä uupumus on enemmän kuin todennäköistä ja oli siinä pisteessä että olisi jo muutenkin pitänyt osata pysähtyä.No,kaikkea onnhyvä jossitella mutta mitä nyt jo olen oppinut on se että minä tulen jatkossa aina ensin.Mikään ei tule menemään oman hyvinvoinnin edelle, ,aion pitää puoleni ja oppia sanomaan ei.Tähän tautiin voin kuolla mutta työllä en halua itseäni tappaa.

Magneettikuvaus oli 24.5.Kanyylista varjoainetta suoneen ja putkeen makaamaan mahallaan tissit aseteltuina vähän mukitelineen näköisiin tötteröihin.Laite pitää kamalaa kolinaa ja kuulokkeista kuuluu radion sijaan suurimmaksi osaksi vain suhinaa.Tutkimus kestää noin puoli tuntia jonka jälkeen täytyy jäädä odottelemaan että radiologi lausuu kuvat.Noin tunnin päästä soitto tuli ja passitus rintaklinikalle ultraääneen...Sieltä siis oli löytynyt jotain uutta ei ne muuten ultraisi.Siitähän se jännitys sitten taas puski.Magneetissa oli löytynyt pääkasvaimen läheltä toinen pienempi pesäke josta  sitten ultran avulla otettiin uudet biopsiat.Ja laitettiin jokin merkki että mammografiassa nähtäisiin missä kohtaa tarkalleen ottaen toinen patti on.Eli ultran ja näytteiden jälkeen tissi survotiin vielä mammolaitteeseen kertaalleen.Tämän jälkeen pääsin lähtemään.Sanottiin että että aika kirurgin tapaamiseen soitetaan piakkoin kun moniammatillinen rintameeting on käsitellyt mun tapauksen ja vastaukset toisista biopsioista ovat tulleet.

Aika kirurgille oli to 31.5 .Mies tuli mukaan varakorviksi.Tätä ennen mulla ei ollut mitään tietoa pattien ominaisuuksista muuta kuin että ne oli kuvissa n 3 cm ja 9 mm halkaisijaltaan.Joten kuvitella  saattaa että kuultuani että se suurempi on gradusta 3 (pahinta mahdollista) ja her2 positiivinen , meinasin tippua tuolilta.Nämä eivät ole niitä asioita mitä omasta kasvaimestaan haluaa kuulla.Olin jo heti diagnoosin saatuani liittynyt FB ryhmään rintasyöpään sairastuneille ja sitä  kautta jontiesin tarkemmin taudin määrityksessä ja luokituksista.Ja sen pohjalta osasin myös kirurgilta kysyä tiettyjä asioita.Osapoisto ei kuulemma tässä tapauksessa tullut edes kyseeseen koska pesäkkeitä oli kaksi.Ja toisekseen nuoren iän vuoksi usein suositellaan koko rinnan poistoa.Jo ennen kuin kuulin että pesäkkeitä oli 2 olin tehnyt päätöksen että koko rinta lähtee.Halusin sen kaiken pois itsestäni ja mahdollisimman pian.Ahdistavaa oli kun patti alkoi olla kivulias , rintaa kivisti ja vihloi ja se koko ajan muistutti olemassaolollaan.Muita speksejä tautiin liittyen: duktaalinen invasiivinen karsinooma, Gradusta 3,ER 80PR80(=vahvasti riippuvaisia omasta estrogeenista/progesteronista),HER2 +,Ki%49(=jakaantumisnopeus,yli 20 arvot ominaista agressiivisemmille taudeille),toinen kasvain gradusta 2 ,ER90PR70,Her2 -,Ki%25.Nämä tiedot olivat siis niistä biopsioista,lopulliset tulokset tulisivat sitten patologilta leikkauksen jälkeen ja silloin selviäisi myös kainaloimusolmukkeiden tilanne.Tähän mennessä kaikissa kuvauksissa imusolmukkeet olivat olleet puhtaat.Luojan kiitos.Kirurgi ei tietenkään mitään ennusteita antanut mutta sanoi että her tekijään on hyvät täsmälääkkeitä ja koska tauti on myös hormonipositiivinen siihen voidaan antaa estolääkitystä joka käytännössä aiheuttaa vaihdevuodet.Veikkasinjo että kaikki hoidot tulee säteineen päivineen ja että kun tauti on kuitenkin aika varhaisessa vaiheessa löydetty ja vielä ns paikallinen paranemisennuste on  kuulemma hyvä.Mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan.Leikkauspäivä oli jo sovittu ja se olisi  tiistai 5.6.Huojennus.Vihdoin pääsisin eroon siitä tykyttävästä aikapommista.Olo oli aika epäuskoinen tapaamisen jälkeen.Onko tämä nyt oikeasti minä jolle tämä tapahtuu?Koska molemmat oltiin vapaalla ja ilmakin lämmin päätettiin sitten käydä Ratinan Periscopen  terassilla ottamassa oluet uutisten kunniaksi:pahalle annetaan lähtöpassit pian , pienet sille!Ja #fuckcancer!